lauantai 31. lokakuuta 2015

Itserakkausjuttuu


"Tykkään itsestäni

Viihdyn mun nahois

Mä väsyn jumittamaan fiiliksis pahois

En dissaa vaan kehun ja kiitän

Kyl kelpaan jos tälleen mä riitän

Teen sovinnon ja annan itselleni anteeks

Oon kritisoinut mua jo aivan tarpeeks

Kaikki tarvii itserakkausjuttuu

Onni alkaa siit mihin ankaruus loppuu"



Itserakas, omahyväinen, narsisti. Sanoja jotka usein yhdistetään tietyntyyppisiin ihmisiin ja ovat lähes synonyymejä toisilleen. Minulle itserakas ihminen näyttäytyy ihmisenä, joka tuijottaa vain omaa napaansa. Ajattelee vain itseään, eikä liiemmin ole kiinnostunut siitä miten muilla menee. Kun omaa tällaisen ajattelutavan saattaa sitä helposti unohtaa itsensä. Vaikka ei haluaisikaan itseään ja omaa käytöstään rinnastettavan narsismiin, omahyväisyyteen tai itserakkauteen, on kuitenkin osattava rakastaa itseään!

Luonnollinen, kaunis, empatiakykyinen, välittävä jne

Mulla on yks tosi hyvä ystävä, jonka käytös on ajoittain jopa ärsyttänyt mua, mutta en siitä ole hänelle hennonnut koskaan sanoa. Ajoittain tämä ihminen on näyttäytynyt mulle vähän liiankin itserakkaana ja omahyväisenä. Sellaisena, jota ei selvästikään liiemmin kiinnosta mitä muut hänestä ajattelevat. Hän kehuu itseään suoraan ja tietää näyttävänsä hyvältä ja jollain tapaa se huokuu hänestä. Viime aikoina olen ymmärtänyt, että oikeasti tämä kuvaamani ihminen on vain niin sinut itsensä kanssa. Hän ei ole itserakas ei todellakaan, koska niin monesti hän on minuakin ongelmieni kanssa tukenut ja auttanut. Hän vain sattuu rakastamaan itseään. Tajusin, että hänen käytöksensä sijaan minua taitaa enemmän risoa se, etten itse pysty samaan. Häntä ei kiinnosta mitä muut hänestä liiemmin ajattelevat, kun samaan aikaan taas itse pohdin liiankin tarkkaan sanomisiani ja olemustani. Olen epävarma itsestäni enkä halua pahentaa tilannettani. Ystäväni taas rakastaa itseään ja täytyy myöntää, että usein ihailen hänen suorapuheisuuttaan ja suhtautumista itseensä. Oikeastaan joskus olen ärsyyntynyt siksi, että haluaisin itsekin omata tietyllä tapaa tuollaisen itsetunnon. Olla sinut itseni kanssa sellaisena kuin olen, rakastamaan itseäni joskus ylitse muiden tarpeiden ja ajatusten. Mä kun oon persoona, joka liian usein tuppaa ajattelemaan mitä muut minusta ajattelevat ja käyttäytymään näiden fiilisten ja lausumattomien toiveiden pohjilta ja annan muiden mielipiteiden vaikuttaa itseeni.

Tämä samainen ystäväni sanoi viime viikolla, noin kuukausi eronsa jälkeen keskustelumme lomassa, että mitä järkeä on olla ihmisen kanssa, joka ei rakasta sua sen vertaa kuin sä rakastat itse itseäsi. Aluksi en ymmärtänyt, mutta sitten koin valaistumisen asian tiimoilta. Jos itseään rakastaa ja itsensä kanssa on hyvä olla, on raskasta olla esimerkiksi suhteessa jossa kokee itse ansaitsevansa enemmän. Itsensä rakastaminen ei ole huono asia. Itseään rakastava ihminen tietää arvonsa kuten jokaisen tulisi tietää. Mun on ollut vaikeaa rakastaa itseäni. Etsin itsestäni vikoja, olen epävarma ja usein tiedostamattani pyrin miellyttämään muita ja samalla hukutan ja unohdan omat tarpeeni. Ehkä tämän vuoksi olen ollut hieman eksyksissä viime aikoina. En ole rakastanut itseäni vaan sen sijaan olen haukkunut ja piikitellyt itseäni eri asioissa. En mä aina ole epävarma ollut ja kyllä mä itsestäni tykkään ja joskus jopa rakastan. Pitäisi kuitenkin rakastaa itseään niin, että huonompinakaan päivinä ja aikoina se rakkaus ei unohdu. Enhän mä poikaystäväni, perheeni tai kavereidenkaan kanssa riidellessäni unohda rakkauttani heitä kohtaan...

Itserakkautta tai itsensä rakastamista, joka tapauksessa tuollaisen fiiliksen ja tunteen kokeminen itseään kohtaan on sellainen asia, mikä jokaisen tulisi kokea. Kun osaa rakastaa myös itseään on paljon helpompi ja vapautuneempi olla ja elää. Pidä itseäsi kauniina ja arvokkaana, arvosta sun luonteenpiirteitä ja ulkoista olemusta. Me ollaan uniikkeja kaikki omalla tavallamme. 

Love Veera
Ps. Jos sä ystävä rakas joskus luet tän niin sä varmasti tiedät kuka oot ja sanon vielä sen, että oot mulle rakas ja tärkeä <3

perjantai 30. lokakuuta 2015

Veeran keittiössä: Kesäkurpitsalasagne

Tässä vähähiilihydraattisen ruokavalion noudattamisen keskellä oon joutunu miettimään, fiksaileen ja muokkailee eri ruokia tähän ruokavalioon sopivaksi. Kaikkihan tietää, että perus lasagne rakentuu bolognesekastikkeen, juustokastikkeen ja niiden ihanien hiilihydraattipitoisten pastalevyjen varaan. Ahh, vesi nousi kielelle ja tuli ikävä mummon tekemää lasagnea sen kaikessa tavallisuudessaan. Koska mun tämän hetkinen ruokavalio ei kuitenkaan  anna myöden pastalevyille ja mun alkoi tekemään mieli lasagnea päädyin hieman soveltamaan. Tai oikeastaan aika paljonkin. Kesäkurpitsa ei mun mielestä koostumuksessaan eikä oikein muutenkaan korvaa niitä uunissa pehmeiksi muovautuvia pastalevyjä, mutta tällä kertaa kesäkurpitsa oli se, joka otti näiden pastalevyjen roolin.

Omien fiksailuideni myötä kaupasta tarttuivat mukaan seuraavat jutut, jotka tulivat sisältymään valmistamaani kesäkurpitsalasagneen:


 700g jauhelihaa
sipuli
 2 kesäkurpitsaa
purkki tomaattimurskaa
 purkki herkkusieniä
kerma
fetajuustoa
emmentaljuustoraastetta


Mitenkäs se valmistus sitten?


Vaihe 1. Pese kesäkurpitsat ja siivua sopivan kokoisiksi suikaleiksi pitkittäissuunnassa. Vinkki! Kesäkurpitsasta irtoaa lämmitettäessä todella paljon nestettä, joten sirottelemalla suikaleiden päälle suolaa saa kesäkurpitsasiivuja hieman itketettyä ja sitten paineltua liiat nesteet pois.

Vaihe 2. Valmista jauheliha-bolognesekastike. Ruskista sipuli ja jauheliha, mausta makusi mukaan pippurilla, oreganolla, basilikalla, valkosipulilla ym. Lisää joukkoon herkkusienet ja sitten tomaattimurska. Anna seoksen muhia ja maustua tovin.

Vaihe 3. Voitele vuoka, lisää pohjalle ensin jauheliha-bolognesekastiketta sen jälkeen päälle kerros kesäkurpitsan siivuja ja sitten juustoraastetta ja pilkottua fetaa. Taas päälle jauheliha-bolognesekastiketta ja vielä kerros kesäkurpitsaa ja juustoa. Viimeisin kerros vielä jauheliha-bolognesekastiketta ja päälle juustoraastetta ruskistumaan.

Vaihe 4. Valuta vielä koko kasan päälle 2dl purkillinen kermaa.



Vaihe 5. Paista uunissa 200 asteessa keskitasolla noin tunnin verran. Folio loppuvaiheessa estää juuston kärähtämisen pinnalla.

Vaihe 6. Nauti taivaallinen fiksattu lasagneannoksesi ja unohda tavalliset pastalevyt. Tää versio on paljon ravinnerikkaampi ja täyttävämpi. ;)


torstai 29. lokakuuta 2015

Mitä oikeastaan on hyvinvointi?

Tätä asiaa olen pohtinut viime aikoina monesta eri näkökulmasta. Miettinyt omaa elämääni ja suhteuttanut sitä muiden esimerkkeihin ja kokemuksiin siitä, mitä hyvinvointi oikeastaan onkaan. Yleisesti ajatellen hyvinvointi voidaan yhdistää vaurauteen ja hyvään terveydentilaan. Hyvinvoinnille on olemassa erilaisia määritelmiä ja mittareita. Muistan joskus törmänneeni netissä tehtävään testiin, jossa vastailtiin kyllä-ei kysymyksiin tai valittiin useammasta vaihtoehdoista se itselle sopivin tai itseä parhaiten kuvaava vastaus ja näiden pohjalta testi analysoi oletko hyvinvoiva. Sinällään mielenkiintoista, että tuollaisilla kysymyksillä pystyy analysoimaan onko testin tekijä hyvinvoiva, vai olisiko aika tehdä jotain elämälleen, jotta jonakin päivänä hän voisi tuntea itsensä hyvinvoivaksi. Oikeasti kun todella miettii, niin hyvinvointihan kumpuaa sisältä. Meinaan, että se on jokaisen yksilöllinen kokemus. Toki hyvinvointia voidaan määritellä ulkopuolelta muun muassa juuri sen vauraustason ja terveyden pohjalta, ja yksilökin voi kokea nämä asiat merkittävimmiksi oman hyvinvointinsa kannalta, mutta oikeasti hyvinvoinnissa on mielestäni kysymys paljon laajemmasta käsitteestä. 


Aloin pohtimaan tätä asiaa yhä enemmän keskustellessani asiakkaideni kanssa. Monen kanssa olen tehnyt töitä jo vuoden päivät, joten keskustelujen taso menee useamman kanssa paljon pintaa syvemmälle. Ei päivitellä ainoastaan niitä päivän uutisia tai pohdita viikon säätä, vaan oikeasti voin sanoa tuntevani asiakkaani viikko viikolta yhä paremmin. Se on tässä työssä niin hienoa ja on opettanut niin paljon. Mutta se hyvinvointi... Eräs nuori CP-vammainen asiakkaani sanoi hyvin ja muistutti taas siitä, että se miten tämän elämän kokee ja näkee on suurilta osin itsestä kiinni. Haluan tuoda tämän esimerkkinä tästä hyvinvoinnin kokemisesta. Hänellä on toimintarajoitteita monilta osin, mutta hän kokee elämänsä todella hyvänä eikä esimerkiksi mieti ja pohdi sitä millaista elämä terveenä voisi hänelle olla. Hän kokee itsensä onnelliseksi ja hyvinvoivaksi juuri siinä ja juuri sellaisena kuin on syntynyt, hän ei halua mitään muuta. Leikkauskomplikaatioidenkaan jälkeen hän ei koe itseään sairaaksi tai että hänen elämänsä olisi mitenkään huonompaa kuin muiden. Mulla nousi ihokarvat pystyyn, kun tämä nuori mies puhui itsestään ja synnynnäisestä vammastaan. Niin usein me "terveet" ajatellaan, että nämä ihmiset haaveilevat "terveen" elämästä. Näitä ihmisiä katsotaan hieman kieroon kadulla ja itsekin olen joskus syyllistynyt ajatteluun, että vitsi tuollaisena elämä olisi huonoa. Käytännössä syyllistyin arvostelemaan toisen elämää ja karkeasti mietin, että tuosta on hyvinvointi kaukana. Mä nyt hieman liioittelen, mutta näin esimerkkinä. Kuka on oikeampi henkilö määrittelemään hyvinvointia kuin henkilö itse. 

Suomea pidetään yleisesti hyvinvointivaltiona. Harvemmin meillä täällä sillan alla näkee ihmisiä norkoilemassa tai syömässä roskiksista kaivamia jätteitä. Terveydenhoito on puoli-ilmaista eikä koulutuskaan maksa. Kuitenkaan kaikki eivät ole hyvinvoivia ja yksilötasolla hyvinvoinnin kokemisesta löytyy merkittäviä eroja. Hyvinvointi on laaja käsite ja se voidaan jakaa eri osa-alueisiin: terveys, toimeentulo, elinolot, sosiaaliset suhteet, onnellisuus ja itsensä toteuttaminen. Hyvinvoinnin käsite sisältää niitä asioita, jotka tekevät meistä hyvinvoivia. Hyvinvoinnilla on niin sanotusti aineellinen ja aineeton pohja. Fyysiset varat ja mammonat sekä yksilöiden kokemukset. Mutta tarvitseeko hyvinvoivaksi itsensä tunteva ihminen näitä kaikkia? Mielestäni ei. Terveys on varmasti sellainen tekijä, jolla on suuri merkitys hyvinvoinnin kokemiseen. Miten sairas voisi olla hyvinvoiva? Entäs jos sairas oppii elämään sairautensa kanssa ja kokee elämänsä kuitenkin hyväksi ja mieleiseksi. Toimeentulo on varmasti monella tavalla maassamme mittari hyvinvoinnille. Rahalla on suuri painoarvo nykyisissä yhteiskunnissa, koska noh, rahalla saa. Raha ei kuitenkaan takaa hyvinvointia. Vaikka sulla olisi kaikki maailman rahat ja olisit vauras, voi onnellisuus puuttua. Entäs ne elinolot? Joku tarvitsee linnan kokeakseen itsensä hyvinvoivaksi ja toiselle riittää pieni 30 neliön pikkukoti. Hyvinvointi rinnastetaan myös hyvin usein nyky-yhteiskunnassamme siihen miltä näytämme ulospäin. Muutaman liikakilon omaava ei voi olla hyvinvoiva. Hyvinvoinnin esimerkki-ihmisenä pidetään solakkaa ja sporttista vartaloa. Onhan se joo ulospäin hyvä merkki siitä, että kroppa toimii, mutta hyvinvointi on paljon muutakin, kuten edeltä jo voi todeta. Eikös tässäkin tule esille se, että hyvinvoinnin käsite ja kokeminen on hyvin yksilöllistä. Siis silloin, kun ei anneta niiden eri mittareiden määrittää hyvinvointiamme.

Mä elän 47 neliöisessä kaksiossa, teen töitä fyssarina, joka muuten luetaan ja luokitellaan yhdeksi pienipalkkaisista ammateista. Mun jalkoja on leikelty useampaan otteeseen, on allergiaa ja räkä vuotaa nenästä 3/4 vuodesta. Joskus iltaisin itken itseni uneen pohtiessani asioita liikaa. Kaikista näistä asioista huolimatta koen itseni hyvinvoivaksi omasta näkökulmastani. Ei kaiken tarvitse olla niin täydellistä, mitä täydellisyyden mittarilla mitattuna voisi olla. Loppujen lopuksi hyvinvointihan vaikuttaisi vain olevan mielipide. Ja mielipiteitähän tässä maailmassa riittää. Kuka tuon käsitteen oikeastaan on ensimmäisen kerran edes määritellyt? Näitä asioita pohtiessani olen todennut, että on hyvä vain keskittyä omaan elämään. Tehdä siitä sellainen kuin itselle on hyvä. Sellainen, että olet onnellinen ja tyytyväinen siihen ja siihen missä olet. Silloin on varmasti hyvinvoiva, eikä kenenkään tarvitse ruveta sitä määrittelemään. Minä ja omat kokemukseni ratkaisevat. 

" I don't want a perfect life, I want a happy life with little bit respect of myself"

lauantai 24. lokakuuta 2015

Risteyksessä - omaa tietä ja paikkaansa etsimässä

Vuorossa hieman synkempi, pohtivampi postaus, mutta tasapainotetaan tätä heti alkuun iloisemmilla kuvilla. Mä saan mun karvaisen rakkaan takaisin Lapualle tämän viikonlopun jälkeen. <3



Jos ulkopuolinen katsoo sun elämää se sanois kaiken olevan hyvin ja kunnossa. Ei sulla oo varaa valittaa. On katto pään päällä, on työ, on avomies joka aidosti rakastaa. Se tiedostaa nämä asiat itsekin. Sillä on kaikki hyvin, mutta jostain syystä sen sisällä kuohuu. Sen silmät ovat nauliintuneet telvisioon, mutta se ei katso sitä. Sen silmät kostuvat pikkuhiljaa ja kyyneleet alkavat vieriä poskia pitkin. Joku nyt on hätänä, mutta se ei osaa sanoa mikä. Ei ainakaan heti. Jopa itse se ihmettelee tätä tunnetta ja reaktiota. Miksi se itkee? Avopuoliso kysyy mikä hätänä, koskee ja yrittää lohduttaa, jolloin se itkee entistä enemmän. Se ei pysty lopettamaan eikä saa sanaa suustaan. Itkee vain...

Joskus tulee niitä päiviä, kun tuntee olevansa eksynyt. Hukassa. Mulle kävi tällä tavalla viimeksi keskiviikkona. Tuo päivä oli ihan tavallinen arkipäivä mun elämässä. Olin töissä klo 9-17 ja klo 18 menin crossfitiin ohjatulle tunnille. Menin kotiin, kävin suihkussa, tein iltapalaa ja löhöilin sohvalla Salkkareita katsellen. En tiedä mistä tuo tunne aivan yllättäen saavutti minut, mutta yhtäkkiä kakki tuntui niin epäselvältä.

Olin päivän aikana selannut facebookin feediä, instagramia ja snapchattiä.  Eteeni ponnahtavat seuraavat asiat: kavereiden kuvat vauvoistaan ja ne statuspäivitykset perhe-elämästä, yrittäjyyden arkea, työtä hyvinvoinnin ja kuntovalmentajan tehtävissä, ihmisten motivointia ja kannustusta, kavereiden iloisia kuvia ja videoita keskinäisistä kommelluksistaan. Tajusin tuon pahimman itkukohtauksen jälkeen hieman mikä mulle tuli. Mut valtasi epävarmuus. Epävarmuus sitä kohtaan mitä olen ja missä olen. Mietin mun oman ikäisiä lapsuudenkavereitani, joiden tiedän odottavan jo toista lastaan. Mulla ei ole ajatuksenkaan verran tietoa ensimmäisestä. Sillä hetkellä (ja joskus muulloinkin) kadehdin tuttujani, jotka tuntuvat tietävät tasan tarkkaan mitä elämältään haluavat, taistelevat unelmiensa eteen ja saavuttavat ne asiat. Tai vaikka eivät tietäisikään, he eivät tunnu stressaavan. Tuli myös ikävä kavereita ja sitä yhdessäoloa. Mulla tuli olo, että vain junnaan paikallani. Odotan jotain ihmettä tai merkkiä taivaalta. Hetken olen varma mitä haluan ja päämäärä on selkeä. Suunnitelma ja toteutus kuitenkin takkuavat. Kaikki muut etenevät ja musta tuntuu, että junnaan paikallani Lapualla. Jos tarkkoja ollaan niin oikeastaan mun elämä muuttui radikaalisti vuosi sitten ja tässä vuoden sisällä olen rakentanut kokonaan uutta elämää. Ehkä tämä kaikki johtuu nimenomaan tästä kaikesta uudesta. Alan asettumaan. Samalla ajatuksissani en ole kuitenkaan varma onko tää se mun paikka. 

Mä olen kova pohtimaan, liian kova pohtimaan! Saan kertaheitolla suistettua itseni raiteilta ja kaiken tuntumaan pahemmalta kuin mitä asiat todellisuudessa ovat. Se hetki, kun negatiivisuus valtaa mielen on niin voimakas, että siksi yritän kynsin ja hampain pitää kiinni positiivisesta ajattelusta. Kaikelle on aikansa ja paikkansa ja kaikella on tarkoituksensa. Joinain hetkinä ja päivinä ajatusten kirkkaus on kuitenkin katoavaista, kuten tänä keskiviikkoiltana. Mulle tuli todella voimakkaana tunne, että en yhtään tiedä mitä haluan ja mitä pitäisi tehdä. Mulle tuli riittämätön tunne ihan jokaisen asian suhteen.

On karua huomata, miten hetkessä sitä tuntee menettävän hallinnan omasta itsestään. Miten yhtäkkiä kaikki tuntuu olevan huonommin kuin oikeastaan onkaan. Tuo itkukohtaus kuitenkin tietyllä tapaa herätti mut. Mun pitää keskustella vakavasti itseni ja avokkini kanssa. Mun epävarmuus johtuu osittain siitä, että mulla on elämässä tällä hetkellä niin paljon asioita, jotka merkitsevät mulle paljon, että en oikein tiedä mikä on seuraava askel. Suoraan sanottuna pelottaa. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että olen jonkinlaisessa risteyksessä ainakin ajatuksen tasolla. Mitään konkreettista ei ole tapahtunut tai tapahtumassa, mutta olisi syytä kuitenkin miettiä seuraavaa siirtoa. En tykkää olla virran vietävissä, vaan mulla pitää olla tunne, että jollain tapaa hallitsen itse omaa elämääni ja sen kulkua. Tällä hetkellä olen enemmän virran vietävänä. Seurailen tilanteita, tunnustelen ja makustelen asioita. Epävarmuus on inhottava tunne. Mulla ei ole selvää tunnetta siitä missä näen itseni esimerkiksi seuraavan puolen vuodenkaan sisällä. Kai se on osa tätä aikuisuutta. Ja pakkohan se on myöntää, että elän tässä ikäni puolesta vuosia, jolloin tiettyjä asioita alkaa luonnollisestikin ajattelemaan enemmän. Joissain tapauksissa somen painostuksesta ja joissain tapauksissa vain siksi, että olen nainen ja vielä liikaa pohtivaa sorttia.

Onneksi torstai aamuna herätessä mieli oli taas kuitenkin parempi ja selkeämpi. Ei täydellisen kirkas, mutta hymyillä ja nauraa pystyi kuitenkin. Hieman jopa nolotti, että kuinkas mä nyt tolleen pillitin ja säikäytin varmasti tuon toisenkin puoliskon. Säikäytin itsenikin. Epävarmuus, riittämättömyyden tunne, vertailu, kateus... Hirveitä sanoja ja vielä kamalampi vaikutus niillä on mieleen. Pitää muistuttaa itseä, että jokainen rakentaa ja kulkee omaa polkuaan. Mä en ole samanlainen kuin mun kaverit. Mulla on omat juttuni ja tallaan omaa polkuani. Muistutan itseäni sanomalla "Sun tie on just sellanen kuin sä itse siitä muovaat". Siihen tiehen mahtuu risteyksiä, stoppeja, u-käännöksiä, ylämäkiä ja alamäkiä, mutta se on varmasti hyvä sellaisena kuin itse sitä kuljen. Oma tieni muovaantuu ajan kanssa ja löydän oman reittini. Ihan taatusti löydän.

perjantai 23. lokakuuta 2015

Tavoitteiden pohdintaa ja treenaamisen järkevöittämistä

Kuukausi sitten kirjoittelin tekstiä tavoitteista tai pikemminkin niiden olemattomuudesta. Kävin tuolloin kuntosalilla nostelemassa puntteja ja se oli mulle sellaista mukavaa ajanvietettä töiden jälkeen. Kuntoliikuntaa parhaimmillaan, ei stressiä vaan hyvää oloa ja kunnon ylläpitämistä. Oikeastaan tuo oli treeni/kuntoliikuntaurallani varmaan ainoa pätkä, jolloin mulla ei ole ollut mitään konkreettista tavoitetta tai päämäärää. Olo oli jopa hieman tyhjä ja ehkä yksi syy siihen, että kuntosalitreeni alkoi kyllästyttämään. 

Oon nainen, joka on tottunut asettamaan tavoitteita eri asioiden saralla. Tavoite tuo tekemiselle konkreettisen päämäärän. Mulle treenaaminen on mielekkäämpää, kun pyrin johonkin. Kuntoliikunta on hyvä juttu ja moni liikkuu ilman tavoitteita. Oon kuitenkin huomannut, että entinen urheilija minäni nostaa liikunnan parissa herkästi päätään. En koe olevani perinteinen kuntoliikkuja, koska suurimman osan elämästäni liikunta on ollut mulle urheilua ja vielä tarkemmin määriteltynä kilpaurheilua. Urheilussa on selkeät päämäärät ja tavoitteet, suurena päätavoitteena voi olla jotkin kisat ja välitavoitteena taas mitkä vain asiat, jotka valmistavat tuota päätavoitetta varten. 


Tällä hetkellä olen vain harrastelija tässä crossfitin parissa, mutta mulla on crossfitin aloittamisesta asti ollut haaveena päästä vielä kisaamaan tämän lajin parissa. Viime vuonna oli tarkoitus karsia Winter war kisoihin, mutta sairastuin ja homma jäi siihen. Koko crossfitin harrastelu tyssäsi lähes vuodeksi. Olen selvästi ailahteleva persoona, mitä tulee liikuntaan ja harrastamiseen. Mutta niinhän sen kuuluukin mennä, että tekee sitä mikä tuntuu sillä hetkellä hyvältä. Kesällä futis oli se juttu ja nyt taas crossfit. Nyt kun olen palannut crossfitin pariin, mun teki heti mieli määritellä itselleni hieman tavoitteita ja ajatella näitä tavoite asioita hieman laajemmin. Crossfit on todella monipuolinen laji. On niin monia asioita missä mun pitää tulla paremmaksi ja asioita, jotka pitää kokonaan oppia. Jos vain menen ja teen eri asioita sekaisin tulee hommasta yksi iso sekametelisoppa...  


Mulla on olemassa hyvä pohja tähän hommaan, mutta selvää on se, että voimatasoja pitää kasvattaa! Tarvitsen voimaa ja mun pitää kehittyä eri työnnöissä, nostoissa, kyykyissä ym, joita tässä lajissa tulee. Nyt kun futiskausi on ohi, mun on hyvä keskittyä voiman hankkimiseen. Enemmän painoja ja vähemmän toistoja, koska tämmöiset jutut on mun heikkouksia. Peruskunnosta tulee myös pitää huolta, mutta onneksi pohja on suhtkoht hyvä ja uskon pärjääväni muutamalla pidempikestoisella matalatehoisella kestävyystreenillä tai lenkillä. Kyykyssä tavoitteena on saada yhden toiston maksimi 100 kiloon tässä talven aikana ja olympianostohin saada myös lisää voimaa ja hioa tekniikoita. 

Taitoliikkeiden opetteluun voin uhrata omanaan yhden treenin viikossa, mutta onneksi esim. käsilläkävekyä on helppo harjoitella vaikka alkulämmittelynä. Tavoitteena onkin oppia kävelemään käsillä ja opetella muscle up. En pidä itseäni aitona crossfittaajana ennen kuin olen saanut ensimmäisen Muscle uppini eli MU:n tangolla tai renkaissa. ;D Nämä konkretisoin myös tämän talven jutuiksi.

Nyt ei siis muuta kuin treeniä ja treeniä, jotta joku kaunis päivä olisin valmis kisaamaan tämän lajin parissa. Jos sitä vaikka ensi kesänä pääsisi kokeilemaan jotkin pienemmät kisat ja saamaan kokemusta siltäkin saralta. :)

keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Paljasta pintaa - Mitä kropassani on tapahtunut ruokavalionmuutoksen myötä?

Nyt ois luvassa vähän before ja after photoa sekä lukemia. Muutin ruokavalioani aika radikaalilla kädellä 3.9.2015 eli kohta 7 viikkoa menty tällä uudella rytmityksellä sekä makrojakaumalla ja tältä pohjalta ruokavalio on muuttunut melkoisesti. Lähdin siis kokeilemaan vähähiilihydraattista ruokavaliota, jota en kuitenkaan ole toteuttanut vielä niin tiukasti kuin voisi olla varaa tai tarpeellista. Viikonloppuisin olen syönyt vapaammin, enkä ole potenut huonoa omaatuntoa riisin tai viljojen syönnistä aina silloin tällöin. Nyt suurin osa kissanristiäisistä ja muista jutuista on kuitenkin takanapäin, joten loppuvuosi olisi tarkoitus keskittyä pitäytymään vielä astetta tiukemmin tässä vhh ruokavaliossa myös viikonloppujen osalta. Arki rullaa ja rytmittyy hyvin syömisten osalta, mutta viikonloppuisin ravintoloissa käydessäni en ole ollut niin tarkkaa siitä, mitä suuhuni laitan. Myös viime viikonloppuisella kylpyläreissulla söin aamupalabuffetissa sitä mitä mieli teki eli myös hieman leipää ja kaurapuuroa. 

Vähähiilihydraattisessa ruokavaliossa pyritään pitämään ruokavalion nimenkin mukaisesti hiilihydraatit alhaalla ja energiaa otetaan sen sijaan enemmän rasvoista ja myös hiukan proteiineista. Aluksi mietin, että apua, musta tulee varmasti vain eteenpäin löllyvä rasvapallo kun mätän aamupalalla naamaani pekonia ja munia ja muutenkin vähärasvaiset tuotteet on korvattu niillä oikeasti rasvaisilla tuotteilla. Kirjoista voi lukea ja näköjään näin henkilökohtaisestikin todeta, että rasvaisellakin ruualla voi saada kropassa aikaan muutosta. Eikä niinkään löllyväksi rasvapalloksi kuten itse alkuun pelkäsin, vaan tällä tavoinhan voi oikeasti solakoitua ja jopa ne hamsteriposket saada kyytiä. Kroppa kuluttaa niitä omia rasvavarastoja ja kappas, vyötärökin kapenee.

Vertailun vuoksi kuvaa myös viime vuoden lopulta, jolloin olin painavimmillani lähes 79kg

Sitten hieman faktoja pöytään. Mä oon 171cm pitkä ja tuolloin 3.9 painoin 76,8kg. Painoa pääsi pikkuhiljaa kertymään ties mistä syistä johtuen, kun vielä toukokuussa 2014 painoin aikalailla tasan 70kg. Tavoitteenani olisi saada hiljalleen pudotettua nuo kerätyt "ylimääräiset" kilot ilman stressiä ja omalla ajallaan ja saada paino vakiintumaan sinne 70 kilon alemmalle puolelle. Tällä hetkellä aamupaino pyörii siinä 72 kilossa, joten suunta on varsin oikea. Tuossa syyskuun alussa otin myös uutamia mittoja kropastani: vyötärö 80cm ja lantio 102cm. Nyt mitat vyötäröstä 75,5cm ja lantiosta 99cm. Hitaasti mutta varmasti. Ensimmäisinä päivinä ja viikkoina paino tippui kerrallaan useamman kilon ja on sittemmin vakiintunut tuoho 72 kiloon. Tiedän, että vielä pienillä muutoksilla mun on mahdollista päästä tavoitteeseeni, mutta mulla ei ole kiire. Ulkoisten muutosten lisäksi on todella kiva huomata, että kroppa toimii myös sisältä ja oikeastaan se oli tämän kokeilun pääasia! Vatsa ei ole ollut sekaisin koko tämän lähes seitsemän viikon aikana ja energiaa riittää. Töiden jälkeen ei väsytä eikä näin ole päikkäreille tarvetta. :)


En ole en siis ole lähtenyt kilonkuvat silmissäni tekemään aerobisia treenejä ja juosten alkanut tiristelemään ylimääräistä rasvaa kropastani. Se ei oo mun juttu, eikä se tuo pysyviä muutoksia vaan sen sijaan saa aikaan polvivaivoja ja sen tietyn v-käyrän nousun. Kokeilin aikoinaan dieettiä, jossa kalorit laskettiin matalalle ja sitä kautta paino kyllä tippui, mutta kipusi pian takaisin ja jopa lähtöpainoa ylemmäs dieetin loputtua. Vähähiilihydraattisesta ruokavaliosta puhutaan myös dieettinä, mutta itse tykkään käyttää sanaa ruokavalio, koska tämän noudattamisessa ei ole ns. loppumisajankohtaa vaan jos kroppa toimii näin hyvin voi tällä tavoin huoletta jatkaa. Kaloreita taas ei voi laskea ikuisesti alemmas ja alemmas ja fakta on se, että kyllä tavallisesti dieetillä on usein nälkä ja haaveilee jo seuraavasta ateriasta. Nyt mä syön itseni kylläiseksi ja pärjään hyvin 5-6h seuraavaan ateriaan. Silti muutokset kropassa ovat tähän asti olleet tämänlaisia. Ei mun mielestä yhtään huono ja mielenkiintoista on nähdä miten homma jatkuu. 

tiistai 20. lokakuuta 2015

Tiistain Crossfit


Nyt ihan sellainen rehellinen treenipostaus tähän väliin! Tämän päivän treeniohjelmassa oli hieman sekalaista seurakuntaa liikkeiden osalta. Alkuun vedin hyvät lämmittelyt soutulaitteella, hyppynarulla double undereita hypellen ja kepillä vielä hieman olkaniveliä ja hartiaseutua auki. Alkulämmittelyn jälkeen:

 3x 15 toistoa ojentajapunnerruksia

  3x 2 sarjaa köysikiipeilyä 


Tämän jälkeen oli aika valmistautua henkisesti päivän WODiin. 


1000m soutua
50 maastavetoa
30 kahvakuulaheilautusta pään päälle

Omat painot mave 20x 70kg + 30x 60kg
kahvakuula 20kg


Lähdin suorittamaan treeniä hieman ahnehtien ja totesin jo muutaman maastavedon jälkeen, että 70kg on tässä aivan liikaa. Jatkoin siihen asti kunnes selässä alkoi tuntua ensimmäiset kramppituntemukset ja vedin 5kg levyt molemmista päistä pois. Heti tuntui paremmalta ja sain toistot paremmin tuntumaan selän sijaan jaloissa. Heti maastavetojen perään lennosta vaihto kahvakuulaheilureihin. Voin sanoa, että tässä vaiheessa pinnalliset pitkittäiset selkäfileet oli aikalailla jäykkinä ja niin lähellä kestokramppia. Mietin jo, että mitenhän käy heilureiden mutta kahdessa osassa sain toistot onneksi tehtyä. Loppuaika 11:13 min! Treenin jälkeen levittäydyin lattialle ja toivoin vain selkäfileiden rentoutuvan. Hengitys alkoi tasaantumaan ja kroppakin tajusi, että tää tais olla tässä tämän treenin osalta. 

Mä oon ollu ihan fiiliksissä treenien osalta nyt kun vaihdoin salilta takaisin crossfitin pariin. Hienoa oli myös nähdä, että tänään pystyin itse tsemppaamaan itseni ihan ok suoritukseen. Kun tällaisia treenejä tekee itsekseen, tulee todella helposti mentyä riman alta ja hölläiltyä painojen kanssa. Nyt mä tein niin suurilla painoilla kuin suinkin oli itselleni mahdollista ja treenin jälkeen fiilis oli kaikkensa antanut sillain hyvällä tavalla. Mä uskon, että tästä on alkanut uusi positiivinen kehitysprosessi mun crossfit uralla. Nyt kun omatoiminenkin treeni on mahdollista, on kaikki lähestulkoon itsestäni kiinni. :)

maanantai 19. lokakuuta 2015

Maksimeiden päivittämistä

Eilen kävin boksilla testailemassa yhden toiston maksimeja. Kroppa tuntui levänneeltä ja viime maksimeiden testailuista oli ehtinyt kulua tovi. Oikeastaan viimeksi olen kunnolla testaillut maksimipainoja eri liikkeiden osalta reilu vuosi sitten, kun vielä treenasin Crossfit Vantaan boksilla. Sen jälkeen olen salilla omatoimisesti kokeillut ainoastaan maastavedon maksimia, jolloin maasta nousi yhden toiston verran 115 kg. Tavallisella salilla en tykännyt noita maksimeja liioin lähteä kokeilemaan ja hakemaan, mutta nyt maksimeiden etsintä tuntui jopa mukavalta ja ajankohtaiselta. Sain tehdä liikkeet kaikessa rauhassa ja videoida suoritukset, jotta näin olivatko suoritukset hyväksyttyjä. Ostin suoraan 3 kuukauden kortin tähän Lapuan Crossfit boksille ja sitä vastaan sain myös oman kulkuluvan mennä treenaamaan silloin kun itseä huvittaa! Ihan loistojuttu ja nyt tämänkin lajin harrastelun yksi huonoista puolista kaikkosi sen sileän tien. Omatoimista treeniä aamulla tai päivällä, jos ei illalla ehdi ohjattuihin treeneihin. Mä näen tässä nyt niin monta mahdollisuutta oman kehitykseni osalta, että motivaatio pomppasi heti pykälän ylöspäin ja jostain syystä rautakin tuntui eilen nousevan kevyemmin. ;)

Maksimipainojen etsiminen eri liikkeissä hyppää suoraan oman mukavuusalueeni ulkopuolelle. Välillä mietin ja pelkään, että litistyn sinne alle tai jotain sattuu. Lisäksi mun on ajoittain todella haastavaa luottaa itseeni ja uskoa omiin voimiini. Pelkästään 2,5 kg lisäys tankoon voi saada aikaan jähmettymisen, vaikka edellinen nosto olisikin ollut kuin paperia. Maksimeja hakiessa sitä huomaa hyvin, mikä vaikutus psyykkeellä on kroppaan. Tietenkin se raja tulee vastaan jossain vaiheessa hyvästä psyykkeestä huolimatta, mutta hyvin treenatulla pääkopalla voi saada juuri sen 2,5kg lisäpainonkin nousemaan. 

Eilen päätin testata maastavedon, takakyykyn ja työnnön ykkösmaksimit/ yhden toiston maksimit/1RM. Vertailun vuoksi avasin wodconnectin, jonne Crossfit parissa tulee omia tuloksia ja suorituksia merkkailtua. Aivan ajantasalla nuo tulokset eivät olleet, joten hyvä tähän väliin vähän noitakin arvoja päivitellä. Mulla oli vuoden mittainen tauko crossfitistä aikavälillä 9/2014-9/2015 (lukuunottamatta testikuukautta Lapualla marraskuussa 2014), mutta sitä ennen wodconnectiin oli tallentunut seuraavia tuloksia eri nostoista:


2/2014 Takakyykky 1RM 70 kg
2/2014 Takakyykky 3RM 67,5 kg
10/2015 Takakyykky 1RM 90 kg

2/2014 Maastaveto 87,5 kg
3/2015 Maastaveto 115 kg
10/2015 Maastaveto 120 kg

10/2015 Jerk/Työntö 55 kg

11/2014 Clean/Rinnalleveto 60 kg

9/2014 Clean&Jerk eli rinnalleveto ja työntö 47,5 kg

9/2014 Etukyykky 57,5 kg 

11/2014 Tempaus 45 kg

9/2014 Pushpress eli vauhtipunnerrus 3RM 52,5 kg


Tuossa vertailun vuoksi hieman arvoja poimittuna wodconnectista ja tummennettuna taas eilen tekemäni yhden toiston maksimit. Olin tyytyväinen suorituksiin, mutta tästä on hyvä jatkaa voimatasojen kasvattamista, koska kehitettävää on ja huimasti! Pitää pikkuhiljaa omalla ajalla lähteä vertailun vuoksi hakemaan myös noiden muiden liikkeiden maksimipainoja, koska kuten huomata saattaa kyseiset luvut ovat yli vuoden takaisia... Helpompi treenata ja kehittyä, kun tietää mihin kannattaa suunnata enemmän huomiota. Sen tiedän, että haluan ensi vuoden alussa kyykätä 100kg! Siitä olisin ylpeä. :) 

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Viikonlopun faktat ja turhat pominnat

Me käytiin viettämässä vuosipäivän merkeissä mukava viikonloppu ensin Tampereella hotellissa ja seuraavana päivänä nautittiin ja rentouduttiin Nokian Edenin kylpylässä. Ihana pieni irtiotto ja sitä kuuluisaa yhdessäoloa mielin määrin. Parisuhteen laatuaikaa enkä valita, koska mukavaahan meillä oli. :) Syötiin, pyörittiin kaupungilla, käytiin shoppailemassa ja kylpylässä tietenkin lilluttiin vedessä sekä saunottiin mielin määrin. Viikonloppu oli mukava ja osaltaan rentouttava, mutta kyllä oli taas mukava päästä kotiin tuon reissun päätteeksi. Pieruverkkarit jalkaan ja sohvalle röhnöttämään, just the way I like it!

Tähän viikonloppuun sisältyi paljon kummallisia ja vähemmän kummallisia huomioita ja ajatuksia. Se on jännä, miten hyvin meillä leikkaa yhteen Tanelin kanssa ja välillä mietin, että lukeeko se mun ajatuksia kun pohditaan samoja asioita. Oon niin onnellinen, että oon löytäny elämääni ihmisen joka on tavallaan ihan mun vastakohta ja toisaalta taas niin samanlainen kuin mä. Oikeastaan tuossa lauseessahan ei nyt ollut mitään järkeä ja mun järjenjuoksu näin sunnuntai-iltana on jotain ihan järkyttävää, ja siks on hyvä kirjoittaa tällainen ihan turhanpäiväinen postauskin. :D Lätinät sikseen ja nyt niihin turhiin poimintoihin ja faktoihin...


- Tajusin että musta on oikeesti tullu lande, kun kävelin Tampereen keskustassa google maps päällä navikoiden meitä takaisin hotellille.. Ei muuten, mutta kesken suunnistuksen keskellä Hämeenkatua navigaattorin naisääni lataa "50 metrin päästä, käänny oikealle"... Varmasti tuli siinä likellä olleille selväksi, että me ei muuten täältä olla, heh.

- Tampereella varmasti on valinnanvaraa yhtä sun toista ruokapaikkojen suhteen ja me päädyttiin molempina iltoina Hookiin syömään! Siivet veti liian hyvin puoleensa. Hieman kyllä nolotti, kun jonottaessa tajusimme, että töissä oli aivan samat työntekijät kuin edellisenä iltana... Ehkä ne ei muistanu meitä, vaikka me muistettiin ne.

- Paljonkohan vettä kylpylässä kuluu päivittäin? Entä miten monta siipeä Hookissa syödään yhtenä lauantai-iltana?

- Pariskuntana kylpylässä kahdestaan oleminen on siinä mielessä tylsää, että ei mitenkään tiedä milloin toinen on valmis. Mä lilluin varmaan 10min yksin altaassa, kun toinen istui sillä aikaa rauhassa saunassa. Enhän mä pystyny kylpylän puolelta ilmoittamaan, että nyt oon valmis mis sä kuppaat? Mietin jo eri keinoja kommunikointiin miesten suihkun puolelle, mutta en onneksi niitä lähtenyt toteuttamaan..

- Todettiin, että meistä on tullu vanhoja kun maattiin hotellihuoneen sängyissä molempina iltoina jo klo 23 sen sijaan, että oltaisiin oltu ulkona kuppia ottamassa. Toisaalta, nautittiin molemmat kylpylän vesiliukumäistä ja kisattiin, kumpi on mäessä nopeampi. Ehkä me ollaankin taantumassa takaisin lapsiksi...

- Edelliseen huomioon pohjaten me ollaan niitä, jotka läppää toisiaan ja huutaa liikenteessä "KELTAINEN AUTO!" sellaisen nähdessään. Ainakin mä otan tuon pelin ajoittain hyvinkin vakavasti.

Sellaista tähän viikonloppuun ja sunnuntai-iltaan. Nyt ois vissiin hyvä aika painaa pää tyynyyn ja hautautua peiton alle. HYVÄÄ YÖTÄ! <3

keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Miltä lautasella näyttää?

Kuukauden päivät oon nyt vedellyt niin sanotulla vähähiilihydraattisella ruokavaliolla. Tarkkaa päivittäistä hiilihydraattimäärää en ole laskenut, mutta kyllä sen pitäisi siellä n. 70 grammassa olla. Pitkälti olen noudattanut lukemieni kirjojen ruokavinkkejä ja ohjeita ja itsellänikin nyt on onneksi käryä siitä, missä sitä hiilaria on enempi ja missä vähempi. Leipä on jäänyt kokonaan, samoin kaikki viljatuotteet, riisi, peruna ja bataatti. Myös maitotuotteiden käyttö on vähentynyt enkä hedelmiäkään syö päivittäin. Silloin tällöin saatan napsia mandariinin/satsuman ruuan päälle tai pikaisena välipalana pähkinöiden kanssa ennen treeniä. Täysmaitoa ja kermoja tulee joskus käytettyä ruuanlaitossa.

Ruokavalion noudattamisessa ei ole ollut haasteita ja oon oppinut syömään sellaisia juttuja, mihin en aiemmin olisi tikullakaan koskenut. :D Keräkaali, parsakaali ja kukkakaali ovat muun muassa tällaisia veijareita olleet ennen tätä kokeilua, mutta nyt ne ovat ottaneet paikkansa pastan, perunan ja riisin tilalla aterioillani. Ainakin tulee riittävästi popsittua vihanneksia, kun aiemmin lautanen saattoi ennemminkin täyttyä suuresta pasta/riisiannoksesta ja rehut jäivät vähemmistöön. Lihaa saa syödä enemmän ja tarkoituksellakin lautaselle eksyy niitä rasvaisempia vaihtoehtoja. Kun hiilarit ovat alhaalla, on tärkeää uskaltaa nauttia riittävästi rasvoja jotta pysyy kylläisenä. Tässä olen onnistunut hyvin, eikä nälkä ole vaivannut! 

Syömäni ateriat ovat oikeastaan hyvin yksinkertaisia ja ruuat on helppo valmistaa. Joskus sitä haluaa panostaa enemmän, mutta kun käy töissä, treenaa ja haluaa käyttää aikaansa muuhunkin kuin ruuanlaittoon menen useimmiten sieltä mistä aita on matalin. Syön 5-6 tunnin välein ja pääsääntöisesti siis kolme ateriaa päivässä. Joskus kun nälkä iskee tai menen suoraan töistä treenaamaan saatan syödä jonkin hedelmän tai pähkinöitä. Hyvin on energiat riittäneet treenaamiseen, vaikka hiilarimäärä on huomattavasti alhaisempi kuin mihi aiemmin olen tottunut. Tästä näkee taas sen, että kroppa tottuu ja oppii hyödyntämään tämän uuden ruokavalion energiat elimistön toimintojen ylläpitämiseen.

Tässä esimerkkiä eilispäivän eväistä:

Aamupala:

- Smoothie, jossa 2dl turkkilaista jugurttia (10%), 1dl mustikoita/vadelmia, puolikas avokado tai pellavansiemenrouhetta 1rkl, vaniljan makuista heraprodejauhoa 1rkl. 

- 3 siivua pekonia ja pari viipaletta halloumia
- teetä


Lounas:

Jos edellisen päivän eväistä ei riitä kunnolla seuraavalle päivälle olen muutaman kerran käynyt kokoamassa S-marketin salaattibaarissa lounassalaatin itselleni. 

Salaatiin eksyy usein vihreitä salaattisekoituksen, kurkun, paprikan ja punasipulin muodossa. Joukkoon juustokuutioita tai fetaa, kananmuna ja maustamatonta kanaa. Kanan tilalla joskus tonnikalaa tai kylmäsavulohta. Usein kokoamani salaatti painaa 400g. Salaattilounaalla lisukkeena yleensä jokin pieni hedelmä.



Päivällinen:

Uunilohta yrttivoikuorutteella n. 200g ja sauvasekottimella muussattua parsakaalia. Parsakaaleja keitin 350g ja kaikki tuo päätyi muussina lautaselle ja hyvin upposi nassuun. Suolaa ja tilkka voita sekaan ja avot. Lisukkeena vielä muutama cashewpähkinä. 

Ruokajuomana aina vettä.


Eipä nuo päivän ateriat kovin kummoisilta näytä, mutta vatsa täyttyy ja olo on kylläinen. Hyvin on kroppa tottunut tähän 5-6 tunnin ateriarytmiin. Salaisuus piilee varmasti siinä, että uskallan syödä riittävästi. En kertaakaan ole punninnut ruokiani, joten määrät ovat suuntaa antavia, mutta eivät varmasti alle noiden lukemien. :) Tämän ruokavalion noudattaminen ei todellakaan tunnu kituuttelulta, joten varmasti siksi olen pystynyt tästä pitämään kiinni. Viikonloppuisin on nyt tullut otettua vähän rennommin, enkä ole välittänyt jos olen käynyt ulkona syömässä ja syönyt hieman riisiä tai ranskalaisia. Tää tuntuu hyvältä tällä hetkellä just näin eikä syömistä kuulukaan stressata, jos olo on hyvä ja energinen ja kroppa tuntuu sekä näyttää toimivan. ;)

maanantai 12. lokakuuta 2015

Treenimotivaatio katossa!

Tänä viikonloppuna Lahdessa kisattiin Fitneksen parissa ja Helsingin jäähallissa taas kisailtiin kovakuntoisimman miehen ja naisen tittelistä Crossfitin merkeissä. Kunnon showviikonloppu! Itse seurasin fitnesskisoja somen välityksellä, mutta crossfit kisoja oli ihan pakko päästä katsomaan paikan päälle, kun satuin vielä samaan aikaan Helsingissä vierailemaan. Helsingin jäähallilla siis järjestettiin Helsinki Showdown, jossa 50 kovakuntoista miestä ja naista kisasivat omissa sarjoissaan rahapalkinnoista neljän lajin verran ja parhaimmisto pääsi vielä vetämään finaalilajin. Kisaamassa oli Suomalaisen crossfit parhaimiston lisäksi myös muita pohjoismaalaisia kovia crossfittaajia. Omat idolini Jonne Koski ja Emilia Leppänen olivat myös kisaamassa ja voi vitsi miten haltioituneena sitä taas tuli katseltua kyseisten urheilijoiden ja toki kaikkien muidenkin suorituksia! Parasta oli nähdä myös omia entisiä treenikavereita Vantaan boksilta kisaamassa! Voi, ehkä sitä vielä itsekin joku kaunis päivä voisi olla valmis kisaamaan. Halua ainakin löytyy, mutta sitä ennen töitä on tehtävä ja paljon!


Crossfit on niin monipuolinen laji ja se on yksi syy miksi itse olen lajiin hurahtanut. Lajin monipuolisuuden takia ei riitä, että on hyvä jollakin tietyllä osa-alueella vaan myös urheilijan tulee olla monipuolinen pärjätäkseen. Jokaisella on toki omat vahvuutensa ja heikkoutensa, kuten missä tahansa muussa lajissa, mutta tässä lajissa menestyminen vaatii tasapainoista kokonaisuutta eri osa-alueiden suhteen. Voimaa, kestävyyttä, nopeutta, liikkuvuutta ym. Itselläni kehitettävää on ja paljon eikä musta tällä hetkellä tämän vuoden mittaisen tauon jälkeen olisi kisaamaan, mutta se haave on koko ajan roikkunut mukana ja kenties senkin vielä jonakin päivänä pääsen toteuttamaan. Suunta on kuitenkin oikea, nyt kun olen taas löytänyt futiskesän jälkeen crossfitin pariin. Mä aion tehdä kaikkeni tullakseni paremmaksi ja voidakseni olla ylpeä itsestäni. Ainakaan tämän viikonlopun jälkeen ei tarvitse sitä treenimotivaatiota etsiä, enkä anna myöskään näiden pimenevien aamujen tai iltojen olla esteenä. 

Mulla on kaikki mahdollisuudet kehittyä ja tulla paremmaksi, olla koko ajan parempi versio itsestäni. Pienikin kehitys on askel eteenpäin ja nyt, kun olen taas onnistunut haalimaan aimo annoksen treenimotivaatiota on ilo huomata, että kesällä kolhuja saanut olkapää kestää taas suurempaakin rasitusta. Treenimäärät tulevat kasvamaan, joten kehonhuoltoa ei saa laiminlyödä! Nyt on pakko pitää paikat kunnossa ja parantaa kesän aikana tulleet vammat. Tästä kehonhuollosta puheenollen olen kehitellyt omaa "Kroppa kuntoon"-postaussarjaa, jossa käyn läpi fysioterapeutin näkökulmasta liikuntaelimistömme ongelmakohtia. Ajatuksena on tuoda esiin noita ongelmakohtia ja miten kukin voisin itse parantaa näiden liikuntaelimistön osien toimintaa esimerkiksi erilaisten tukiliikkeiden kautta ja oppia myös tunnistamaan mitkä ovat niitä oman kropan ongelmakohtia. Postaussarja on vielä jäsentymässä, mutta eiköhän se tässä vielä saada julkaistuksi osa kerrallaan. ;) Nyt kuitenkin tässä treenimotivaatiopiikissä on hyvä aloittaa uusi upea treeniviikko! Kivaa viikkoa kaikille ja muistakaa pitää haaveistanne kiinni!

torstai 8. lokakuuta 2015

Onnenhetkeni

Onnenhetket ovat minulle niitä hetkiä, jolloin juuri siinä hetkessä kaikki tuntuu hyvältä ja oikealta. On hyvä olla ja olen tyytyväinen. Joskus nuo hetket ovat sellaisia, että olen ylpeä itsestäni ja joskus onnentunteen taas aiheuttaa ihan ulkopuolinen tekiä, jopa jonkun toisen onnistuminen. Jokainen kokee omat onnenhetkensä. Joku muistelee onnenhetkinä niitä suurempia saavutuksia esimerkiksi tavoitellun opiskelupaikan saavuttamista, onnistumista työhaastattelussa, kisoissa onnistumista ym. Itsellänikin on juuri tuollaisia onnenhetkiä, jotka ovat saaneet  hyppimään tasajalkaa, perhoset leijailemaan mahassa, ilon ja onnenkyyneleet valumaan poskia pitkin. Kukaan ei vie noita hetkiä minulta pois ja niitä on ihana muistella myöhemminkin. Nuo edellä kuvaamani onnenhetket ovat kuitenkin usein sellaisia, jotka eivät toistu kuin ehkä muutaman kerran elämässä. Ovatko ne sitten niitä ainoita onnenhetkiä jotka saan kokea? Olenko onnellinen ainoastaan silloin, kun saavutan jotain suurta? EI! Onnenhetkiä voi kokea ihan joka päivä ja uskonkin, että jokaisen päivästä löytyy varmasti jokin pieni asia, joka tekee onnelliseksi ja saa juuri sen hetken tuntumaan hyvältä. Ei välttämättä joka päivä, koska kyllä elämään mahtuu niitä huonojakin hetkiä kaikesta positiivisesta ajattelusta huolimatta. :D


Pieni arkinenkin asia voi saada aikaan onnentunteen. Tässä esimerkkejä omista pienistäkin onnenhetkistäni. 

Nyt kun asun itse Lapualla ja äiti ja veljet asustavat edelleen lapsuudenkodissani Tuusulassa, olen nauttinut niistä hetkistä, kun saan olla lähellä perhettäni siellä noin kerran kuukaudessa vierailessani. On ihana tunne istua lapsuudenkotini sohvalla tai keittiöpöydän ääressä ja ymmärtää miten tärkeä tuo paikka on edelleen ja miten tieto siitä, että perhe on lähellä tekee juuri sillä hetkellä onnelliseksi. Muistot tulvivat mieleen ja on hyvä olla. (Nyt vierähti jopa kyynel poskelle.. :'))

Olen tullut töistä kotiin ja oma pieni karvaturrini Vilma tulee innostuneena ovelle vastaan hyppien kuin vieteri. Näen ja tunnen miten tärkeä olen tuolle koiralle ja tajuan miten tärkeä tuo otus on minulle. Pelkästään Vilman kanssa ajan viettäminen saa aikaan onnentunteen. Onneksi saan pian taas Vilman tänne Lapualle. <3

Viime Lauantaina kävimme isäni kanssa katsomassa Jyväskylässä ystävieni ja entisten pelikavereideni ratkaisevaa peliä sarjanoususta. Tuona päivänä koin muutamankin onnenhetken. Oli ihana viettää isäni kanssa kahdenkeskistä aikaa (vaikkakin autossa ratin takana) keskustellen kaikesta maan ja taivaan väliltä. Tuli vapautunut olo, kun sain purkaa mieleni päällä olleita asioita ja isä kuunteli ja antoi neuvoja, kiitos isi. <3 Onnenhetki oli päästä perillä Jyväskylässä halaamaan yhtä parasta ystävääni, jota ennen tuli nähtyä päivittäin, mutta nyt välimatkan takia näemme harvemmin. Kolmas onnenhetki oli, kun ystäväni voittivat pelin ja varmistivat näin ollen nousun Naisten liigaan! Vaikka en itse pelaa tuli kylmät väreet ja olin aidosti iloinen ja innostunut ystävieni puolesta ja koko matkan takaisin Lapualle oli niin hyvä olo. Näin rakkaita ystäviäni ja sain todistaa heille tärkeää hetkeä. Olihan tuota nousua tavoiteltu ja onneksi se toteutui. :)

Eilen Crossfit treeneissä totesin, että heinäkuussa vaurioitunut olkapääni kestää taas kovempaakin rasitusta! Roikkuminen onnistuu ja isommat työnnötkään eivät aiheuttaneet pienintäkään kipua, JES! Lisäksi treeni oli ihan loistava ja tunsin, että tämä laji on niin se mun juttu futiksen ohella,

Kuulostaa ehkä tyhmältä, mutta suuria onnenhetkiä elämässäni ovat myös ne hetket treenien jälkeen, jolloin olen aivan loppu ja makaan omassa hikilätäkössäni. Olen antanut kaikkeni ja tiedän, että jokainen hyvin tehty treeni kehittää ja vie mua eteenpäin. Pikkuhiljaa ja treeni kerrallaan. Kuitenkin siinä hetkessä olen onnellinen ja tyytyväinen itseeni ja tekemiseeni.

Asiakas tokaisee "kyllä tämä jumppa vaan toimii ja tekee hyvää" ja kun itse konkreettisesti näen edistymisen. Joltain asiakkaalta palautteen saa suoraan ja joltain pienten kiertoteiden kautta. Nuo hetket saavat minut iloiseksi ja vahvistavat sitä tunnetta, että tätä mä haluan tehdä. 

Kun iltaisin saan käpertyä peiton alle ja nukahtaa poikaystäväni viereen. <3 Tätä arvostan koko ajan enemmän ja usein saan nukahtaa hymy suulla, koska mun on hyvä olla just siinä ja koen olevani onnellinen. 


Jotta tämä ei menisi aivan onnehetkien muisteluun ja sellaiseen siirappiseen hehkuttamiseen, että kaikki on elämässä aina mahtavaa ja ihanaa, muitelenpas tähän loppukevennykseksi niitä asioita, jotka ovat olleet kaikkea muuta kuin onnentunnetta aiheuttaneita. :D Ei tätä elämää nimittäin (läheskään) aina tule katseltua ruusukuvioitujen linssien läpi.

Viime perjantaina olin innoissani viikonlopun alkamisesta. Avasin tietokoneen ja nautin juuri keitettyä teetä pöydän ääressä tietokoneen edessä. Teekuppi tippuu kädestäni ja kaikki vedet kaatuvat näppäimistölle. Kone pysyi hetken päällä, sammui sitten eikä yrityksistä huolimatta enää käynnistynyt. Vielä en osaa sanoa mikä on kovalevyn kohtalo. Itkupotkuraivarit ja siinä timmellyksessä heitin usb-piuhan täysiä lattialle, mutta matkalla se kolautti pöytään kaksi reikää..  Ei tässä vielä mitään, mutta edellisellä viikolla olin onnistunut kaatamaan kiehuvat tee-vedet syliini, jonka seurauksena sain suuret palovammat sisäreisiini. 

Jokainen päivä ei ole täynnä onnentunteita ja elämällä on tapana palauttaa jalat takaisin maanpinnalle. Onneksi elämässäni tuntuu kuitenkin enemmän olevan niitä onnenhetkiä kuin epäonnea. Mieluummin takerrun onnenhetkiini kuin tuollaisiin surkeisiin sattumuksiin. ;)


Millaisia onnenhetkiä sinä olet kokenut viimeaikoina?

keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Jarrutaako epäonnistumisen pelko elämääsi?

"What doesn't kill you only makes you stronger"

"Your best teacher is your last mistake"



Epäonnistumisen pelko tappaa haaveet. Epäonnistumisen pelko saa jumiutumaan tuttuun ja turvalliseen ja pysyttelemään mukavuusalueella. Kukapa haluaisi epäonnistua? Epäonnistumisen pelossa pelataan varman päälle, koska ei haluta tehdä virheitä. Mutta voiko monestakaan asiasta loppujen lopuksi edes olla täysin varma? Onko esimerkiksi haaveiden toteuttamisessa mahdollista suunnitella asioita niin pitkälle, että tiedät voivasi suorittaa ja toteuttaa kaiken ilman pienintäkään pelkoa epäonnistumisesta? Voiko elämästä selvitä ilman virheitä? Onko turhaa miettiä, väännellä ja käännellä juttuja omassa mielessään niin pitkälle, että pelko omien haaveiden epäonnistumisesta tukahduttaa loppujen lopuksi omat haaveet? Jos ei kokeile, ei varmasti epäonnistu, mutta jos ei kokeile niin ei myöskään varmasti onnistu! Epäonnistumisen pelko poistaa onnistumisen mahdollisuuden. Täyttä varmuutta tulevasta onnistumisesta ei voi saada, joten miksei sitä vain yrittäisi ja katsoisi mitä tapahtuu. Mikä on loppujen lopuksi pahin skenaario, jonka epäonnistuminen tai virheiden tekeminen voisi aiheuttaa?


Mulla on haaveita joiden toteuttamista pelkään epäonnistumisen ja virheiden valossa... Mulla on haaveita, joiden toteuttamista olen pitkittänyt jo vuoden päivät ihan vain sen takia, että pelkään epäonnistuvani. Pelkään tekeväni virheitä ja pelkään virheiden mukana tuomaa häpeäntunnetta. Oon onnistunut laittamaan omat isommat haaveeni sivuun vain ja ainoastaan sen takia, että pelkään epäonnistuvani. Vaikka oikeastaan epäonnistumiseni ei tässä tapauksessa johtaisi edes mihinkään pahaan. En kärsisi taloudellisesti, ketään ei sattuisi. Epäonnistumiseni kolahtaisi vain ja ainoastaan minun omiin odotuksiini ja saisi aikaan ainoastaan pettymyksen itseeni. Nyt tätä kirjoittaessani tajuan, miten mitättömältä ja pieneltä tuo kuviteltu epäonnistuminen loppujen lopuksi tuntuu ja miten suuresti se on jo siitä huolimatta kerennyt vaikuttamaan tekemisiini ja päätöksiini. Epäonnistumisen pelossa olen siirtänyt haaveeni alulle laittamista ja toteuttamista sillä ajatuksella, että jonain päivänä olen valmiimpi ja parempi. Mutta mähän voin koko ajan ajatella yhä uudelleen samalla tavalla ja haaveeni lykkääntyy entisestään, koska eihän sitä tässä epäonnistumisen pelossa ja onnistumisen maailmassa voi koskaan ajatella olevansa täysin valmis. Enhän mä ole koskaan valmis, koska samalla haluan kehittyä koko ajan paremmaksi ja osaavammaksi. Puhun nyt työstäni ja koulutuksistani, joiden osalta mulla on omat haaveet, jotka tässä koko ajan jäsentyvät paremmin.

Keskustellessani haaveistani ja epäonnistumisen pelostani isäni kanssa koin jonkinlaisen valaistumisen. Joskus toiselle omista haaveistaan avautuminen auttaa ja isäni löysi taas ne oikeat sanat, joita olen itsellenikin sanonut. Toisen sanomana kaikki tuntuu heti valoisammalta ja selvemmältä. Ensinnäkin kaikki tekevät virheitä, mutta virheistä oppii. Monet ovat yrittäneet ja epäonnistuneet, oppineet ja opetelleet ja sitten taas jatkaneet yrittämistä. Virheiden tekeminen opettaa, enkä usko että monikaan tulee tekemään samaa virhettä kahdesti. Epäonnistuminenkin riippuu omista odotuksista ja niin sanotuista onnistumisen kriteereistä, jotka asetan itse itselleni ja haaveideni toteutumiselle. Epäonnistumisen mahdollisuus on hyvä tiedostaa, mutta sen ei saisi antaa jarruttaa liiaksi toteuttamista. Etenkin kun omalla kohdallani epäonnistumisen ja virheiden pelko salpaa tekemiseni niin, että olen laittanut haaveeni sivummalle odottamaan parempaa hetkeä. Tässä kohtaa muistutan itseäni yhdestä tärkeästä omasta arvostani eli rohkeudesta. Nyt minun pitää kaivaa itsestäni rohkeus esiin ja antaa itseni kukoistaa. Antaa itselleni ja haaveilleni mahdollisuus onnistua ja oppia elämään epäonnistumisen pelon kanssa, koska poiskaan en sitä täysin saa. Olen niin monta kertaa kuullut sanonnan "ihminen ei juurikaan kadu tekemiään asioita vaan ennemminkin niitä, jotka on jättänyt tekemättä". Mä en halua olla nelikymppisenä katkera Veera, joka märehtii että nuorempana olisi pitänyt laittaa haaveet kunnolla toteutukseen kaikista epäonnistumisten ja virheiden peloista huolimatta.

Tää kirjoittaminen todella tehoaa ja toimii, voi vitsi! Heti tuntuu pää selkeämmältä. Kirjoitin tätä tekstiä jo aiemmin ihan vain itselleni, mutta ajattelin nyt jakaa sen siinä mielessä, jos joku painii samojen ajatusten kanssa. Suosittelen jokaiselle, joilla on haaveita, mutta joiden toteuttamista jarruttaa epäonnistumisen ja virheiden pelko, kirjoittamaan itselleen konkreettisesti ylös ne asiat joita pelkää. Mikä on pahinta mitä voi tapahtua, jos epäonnistuisit? Onko se pahempaa kuin se, että jättäisit kokeilematta? Mieti itseäsi vanhempana, katuisitko jos jättäisit yrittämättä ja hautaisit haaveesi? Mieti, mitä todella haluat ja puntaroi vielä kerran, kumpi painaa vaakakupissa enemmän: se, mitä epäonnistuessasi menettää vai se, mitä voisit onnistuessasi saavuttaa. Mä totesin just, että mun vaakakupissa onnistumiseni kautta saavuttamani asiat ovat huomattavasti arvokkaampia ja painavat enemmän kuin asiat, joita epäonnistuminen toisi mukanaan. Itseen voi pettyä, mutta pettymyksenkin voi voittaa. Niin hauras mä en ole, että antaisin pettymyksen olla omien haaveideni tiellä. Näiden ajatusten pohjalta mun itse on helpompi jatkaa haaveideni toteuttamista.

Toisaalta helppoja asioita ja ajatuksia, mutta joskus on väännettävä rautalankaa tajutakseen sen tärkeimmän. :)


tiistai 6. lokakuuta 2015

Paluu Crossfitin pariin

Crossfit on ainoa laji, jota kohtaan olen tuntenut samanlaista paloa kuin futiksen parissa. Ensimmäinen kosketukseni crossfitiin otin marraskuussa 2013 Crossfit Vantaan järjestämällä aloituskurssilla. Yksi viikonloppu tämän lajin parissa ja olin koukussa! Vantaalla treenasin lähes vuoden päivät aina siihen asti, kunnes mun oli hylättävä tuo jo lähes toiselta kodilta tuntunut boksi Lapualle muuton takia. Mulla oli kisahaaveita ja kaikkea sellaista crossfitin parissa, mutta aina kaikki ei mene niin kuin on suunnitellut.

Kokeilin Crossfitiä täällä Lapualla kuukauden verran heti muuttoni jälkeen, mutta silloin se ei jotenkin tuntunut sopivan arkeeni uuden työn kanssa ja muutenkin kaikki oli tuolloin uutta ja ihmeellistä joten kokeiluksi se silloin jäi. Jatkoin omaehtoista treeniä itsenäisesti kuntosalilla. Kuulokkeet päässä itsekseen raudan nostelu ja peilin edessä pumppailu on toiminut ihan ok tähän päivään asti, mutta nyt sitä ei enää jaksa. Futis toi kivaa vastapainoa kevään ja kesän aikana salitreenille, kun pääsin muutaman kerran viikossa tekemään jotain ihan muuta kuin nostelemaan painoja itsekseni omaan treeniini uppoutuneena. Nyt futiksesta on taukoa ja mun tauko jatkuu varmasti ensi vuoden alkuun asti, jotta jalkapohjat paranisivat kunnolla. Tajusin, että nyt tarvitsen jotain uutta, jotta treeni-into ei kokonaan katoaisi. Treeni-into ei oikeastaan ole kadonnut mihinkään, mutta tuo sali-into on tässä nyt pikkuhiljaa ollut laantumaan päin..


Tänään kävin ensimmäisen kerran lähes vuoden tauon jälkeen Crossfit boksilla! Isommat ja uusitut tilat oli vielä kiva bonari tähän hommaan. :) Mulle tuli heti sellainen fiilis, että ei vitsi just tätä mä oon kaivannut! Vaikka en muita tunne, niin jotenkin se että treenaa muiden kanssa ja tekee samaa treeniä luo sellaisen yhteisöllisyyden tunteen. Crossfit yhdistää mukavasti jutut joista tykkään eli kovaa treenaamisen painojen kanssa ja ilman sekä sen että treenataan porukassa. Treenit on vaihtelevia eli sanon nyt hetkeksi hyvästit 5-jakoiselle saliohjelmalleni. Ei sellaista perussalimeininkiä, jossa jokainen touhuaa omiaan kuulokkeet korvilla ja ehkä just ja just moikataan kanssatreenaajaa... Kyllä sekin on ollut kivaa, mutta mä oon selvästi sellainen tietyissä sykleissä vaihtelua kaipaava otus. :D Saa nyt nähdä miten tässä käy, kestääkö paikat ja onks tää vielä tän kuukauden jälkeen mun juttu ja pysyykö fiilikset samoina. :)

maanantai 5. lokakuuta 2015

#Lapualife vuosipäivä

"You may not always end up where you thought you were going, but you will always end up where you are meant to be"




Tasan vuosi sitten pakkasin kamani Vantaalla ja starttasin uudella hienolla, ensimmäisellä omalla autollani kohti Etelä-Pohjanmaata. Muistan tuon päivän ihan kuin eilisen. Olin juuri edellisiltana ollut juhlimassa kavereiden kanssa synttäreitäni ja samalla leikkimielisesti vietettiin myös läksäreitä. Olin muuttamassa lähes 400km päähän rakkaista ystävistäni ja perheestäni. 5.10.2014 oli ehkä tähän asti haikein päivä elämässäni, mutta samalla tiesin sen olevan myös uuden luvun alku mun elämässä. Olin samaan aikaan innoissani, hämilläni, onnellinen, surullinen. Kävin tuon lähes 400 kilometrin ajomatkan aikana läpi todella suuren tunneskaalan. Vuorotellen nauratti ja itketti. Ajoittain en tiennyt itkinkö surusta vai onnesta. Toi päivä oli mun elämässä jotakin todella suurta ja se todella aloitti mun elämässä ihan uuden luvun, jota olen nyt jo vuoden päivät kerennyt kirjoittamaan. Uusia sivuja on syntynyt tiuhempaa kuin osasin kuvitellakaan. 

Vuosi on samaan aikaan todella pitkä ja toisaalta taas todella lyhyt aika. Vuodessa voi tapahtua paljon, mutta loppupeleissä vuosi on todella pieni aika normaalissa ihmiselämässä. Mä lähdin Lapualle töiden perässä hakemaan työkokemusta. Helpotin omaa oloani ja alun yksinäisyyttä ajatellen, että vuoden päästä mä muutan takaisin ja olin lähes varma siitä. Oli helpompi olla ja ajatella, että mulla on jokin selvä päämäärä ja aikajana tämän asian osalta. Tuo selvä päämäärä koki suurimmat säröt siinä vaiheessa, kun menin ja rakastuin. Alkuun pelkäsin, että onko tämä nyt vain joku juttu, millä pyrin täyttämään sen suuren tyhjiön sisälläni, joka jäi kavereiden ja perheen muodossa etelämmäs. Kuitenkin kohta vuoden päivät yhdessä oltuamme, voin onnellisin mielin todeta, että näin ei ole. En rakastunut täyttääkseni tyhjiön sisälläni, mutta joskus rakastuminen ei vain katso paikkaa eikä aikaa. Se tapahtuu jos on tapahtuakseen. Onhan se fakta, että tämä mun uusi parisuhde on tehnyt mun olosta täällä kymmeniä kertoja mukavampaa, mutta mä olisin asunut ja jatkanut täällä töitä myös ilman parisuhdetta.

Tämä tänne muutto oli mulle iso askel. Kaikki tapahtui niin nopeasti, että en ehtinyt loppujen lopuksi edes kunnolla käsittämään mitä oli tapahtumassa. Tämä etäisyyden ottaminen kaikkeen tuttuun ja turvalliseen on opettanut ja antanut aikaa ajatella. Tämä vuosi on ollut ehkä opettavaisin koko elämässäni. Olen ollut yksin ja yksinäinen, olen paininut useaan otteeseen sen asian kanssa, että kaikki läheiseni ovat isää lukuun ottamatta lähes 400km päässä. Olen kuitenkin selvinnyt tästä vuodesta. Olen kamppaillut ajatusteni kanssa monet kerrat; onko mun hyvä olla täällä vai pitäisikö mun lähteä takaisin? Onko tämä ala missä nyt olen, minulle oikea ja sopiva? Olenko onnellinen? Vastaukset ovat vaihtuneet moneen otteeseen ja saaneet uusia näkökulmia. Mulla on ikävä kavereita, äitiä, veljiä ja tavallaan myös sitä pääkaupunkiseudun miljöötä. Mutta nyt, kun tänne on muodostunut myös elämä, en voi sanoa olevani väärässä paikassa tai mitenkään onneton. Olen työni puolesta päässyt tutustumaan mahtaviin ihmisiin ja persooniin ja sama homma on jatkunut myös töiden ulkopuolella harrastusten parissa. Musta on toisaalta hienoa huomata, miten hyvän elämän olen myös tänne Etelä-Pohjanmaalle itselleni onnistunut rakentamaan niin, että sitten kun tai jos täältä jossain vaiheessa on aika lähteä niin ei siitäkään helppoa tule!! 

Musta on ihanaa voida todeta ja sanoa ääneen, että vaikka mä en tarkalleen tiedä mitä mä seuraavaksi aion tai mitä mä halua, niin kuitenkin mä olen onnellinen tässä missä mä nyt olen. Tiedän myös, että kaikella tällä on jokin tarkoitus. Kokemukset rikastuttavat elämää ja nyt mun ei ainakaan tarvitse vanhana miettiä mitä olisi tapahtunut, jos olisin lähtenyt ja kokeillut elämää Lapualla, koska nyt mä olen sen kokenut ja tämä matka jatkuu edelleen. Mä kohotan maljan itselleni ja vuosi sitten tekemälleni ratkaisulle ja jatkan pää pystyssä uusien sivujen ja lukujen kirjoittamista because I can!


perjantai 2. lokakuuta 2015

Kuukausi sokeritonta elämää

Moni sanoo, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä nopeammin päivät, viikot, kuukaudet ja vuodet kuluvat. Sitä kulkee näiden syklien mukana ja tekee omia juttujaan ja niin aika vain kuluu ja nopeasti tuntuu kuluvankin. Tajusin, että mähän olen hitto vie viettänyt jo kuukauden päivät sokeritonta elämää! Tuntuu melkein uskomattomalta ajatukselta, koska niin monesti olen aloittanut ja usein jo ensimmäisenä viikonloppuna sortunut. Viikonloput on aina niitä pahimpia, mutta nyt päivät ovat kaikki olleet samanlaisia eikä sokerihammasta ole kolotellut. En osaa täysin sanoa miksi tämä on nyt tuntunut tavallista helpommalta, mutta veikkaisin että pään sisällä on viimein joku nappula naksahtanut kohdillee. Sellainen nappula, joka sanoo, että sokeri ei ole mulle välttämätön ja pärjään ilmankin. Voin paremmin ja sokeriherkut on houkutuksista huolimatta usein vain hetken nautinto. Harvoin tuollainen ajattelu tehoaa, koska kun tekee mieli niin tekee mieli ja sitä unohtaa kaikki järjenmukaiset perustelut. Nyt ei ole tehnyt mieli tai vaikka olisi niin en ole sortunut. 


Alussa huomasin, että päätä särki ja jouduin ajoittain oikein kunnolla keskittymään että en vahingossa nappaisi kaupasta mukaani jotain sokeripitoista herkkua. Ei sen takia, että olisi mieli tehnyt, mutta kun se on myös totuttu tapa. Tämä lakko on ollut jännä myös siitä, että en ole korvannut sokeriherkkuja edes hedelmillä. Oikeastaan en ole syönyt hedelmiäkään koko syyskuun aikana, lukuunottamatta muutamaa ananaspalaa aina silloin tällöin salaattibuffetista poimittuna. Yleensä mulla on käynyt niin, että korvaan sokerin sitten jollain muulla paheella. Aiemmin annoin itselleni sokerilakko aikoina luvan nauttia Pepsi maxia ja muita laittituotteita, mutta nehän ovat täynnä erilaisia makeutus- ja lisäaineita, jotka huijaavat elimistöä luulemaan, että nyt on nautittu sokeria ja oikeastaan makeanhimo voi vain lisääntyä, vaikka tarkoituksena olisikin korvata ne "aidot sokeriherkut" hyvällä tarkoituksella. Nyt en ole laittilimujakaan nauttinut tai niillä karistanut sokerihimoa. Teetä olen ryhtynyt nauttimaan aamuin illoin ja uskon sen osittain auttaneen sokerihimon poissa pysymiseen. Varmasti myös uusi ruokavalio on vaikuttanut, koska ei ole nälkä eikä mielitekoja ole tullut, koska olen koko ajan kylläinen. 


Mitä olen tehnyt nyt toisin ja oikein aiempiin sokerilakkoihin verrattuna? No ainakin nämä seuraavat tulee äkkisältään mieleen:

1. Olen syönyt säännöllisesti ja pitänyt rytmistä kiinni jolloin verensokeri on pysynyt tasaisena eikä mielitekoja ole pahemmin tullut.

2. Jos naposteluhimo on iskenyt olen nauttinut Liptonin strawberry cupcake makuista vihreää teetä. Hyvin huijaa aisteja ja se tuoksu ahhh.

3. Purkan mutustaminen on myös toiminut hyvin! Ja siis täysksylitolin, hampaatkin tykkää. ;)

4. En ole antanut sokerihimolle valtaa ajatuksissani ja olen tällaisina harvoina hetkinä suunnannut huomioni johonkin muuhun asiaan.

5. Olen jättänyt kaikki light tuotteet pois eli ei mitään sokerittomia makeutusainepommeja korvaamaan niitä sokeriherkkuja.. 

6. Ja ehkä tärkeimpänä! Vaikka tulisi pieni lipsahdus niin jatka joka tapauksessa äläkä anna lipsahduksella oikeutusta mässäillä enemmän ajatuksella "mähän mokasin jo niin ihan sama".  

7. En antanut itselleni saumaa sortua, vaan päätin pitää todella kynsin ja hampain päätöksestäni kiinni. 

Nyt viikonloppuna olen kuitenkin oikeutettu nauttimaan pienet herkkuöverit syntymäpäivieni kunniaksi. ;) Sitten matka taas jatkuu, sillä haluan pitää turhan napostelun ja herkkuhimot myös jatkossa paremmin kurissa. Tavallaan sitä on vähän jopa ylpeä itsestään ja haluaa kokeilla miten hyvin onnistuu jatkaminen. Sokeriton syyskuu oli oikein hyvä alkusysäys tälle matkalle. :)

Viettikö kukaan lukijoista sokeritonta syyskuuta? Miten teillä onnistui? Onko teillä hyviä vinkkejä sokerihimon selättämiseen?

torstai 1. lokakuuta 2015

Oman elämäni arvot

Onko sun tullut koskaan mietittyä oman elämäsi arvoja? Siis niitä asioita, jotka koet elämässäsi oikeasti todella tärkeiksi. Asioita, jotka tekevät elämisestä mieluissaa ja ehjää. Arvot ovat niitä asioita, jotka jollain tapaa ohjaavat tekemisiämme, vaikka et aina tiedostaisikaan sitä. Arvot ohjaavat päätöksiä ja jossain tilanteissa saattavat olla myös esteenä joidenkin asioiden toteuttamiselle. Samalla ne ovat asioita, jotka saavat meidät, arvosta riippuen, jättämään jotakin tekemättä. Ne on niitä asioita, jotka on jollain tapaa juurtuneet meihin ja tulleet osaksi meitä ns. ohjaamaan elämäämme.

Mä aloin miettimään oman elämäni arvoja luettuani mentaalivalmentaja Erik Bertrand Larssenin Paras-kirjan lähes yhdeltä istumalta yhden päivän aikana. Voin muuten suositella luettavaksi, hyvää asiaa ja hyviä esimerkkejä, vaikka kirja pohjaakin enimmäkseen Larssenin työhön ja kokemuksiin urheilijoiden ja suurempien yritysten johtajien parissa. Noh, mutta takaisin tähän arvo ajatukseen.. Aluksi musta tuntui todella vaikealta alkaa miettimään omia arvojani, eikä mitään tuntunut tulevan esiin. Eikö mulla muka ole arvoja? On mulla, mutta niitä jouduin miettimään juuri sen pohjalta, mitä koen omassa elämässäni arvokkaana. Milloin mun on kaikin puolin hyvä olla ja olen tyytyväinen, minkä mukaan pyrin tekemään myös niitä pienempiä päätöksiä. Arvot ovat monestikin niitä ihan perusjuttuja, ja monien arvolista on samanlainen, mutta jo pienet erot tekevät muutoksia tekemiseen ja jonkin toisen toimintamalleihin esimerkiksi omiini verrattuna. Seuraavaksi siis lista oman elämäni arvoista ja samalla hieman avaan ajatusta kunkin arvon takana, että mitä ne mulle merkkaavat ja miksi ovat tärkeitä..


Terveys
Tämä on mulle todella tärkeä arvo ja varmasti monelle muullekin. Uskon kuitenkin, että tämä arvo on vielä tärkeämpi sellaisille, jotka ovat olleet pahasti sairaina tai nähneet läheltä miten helposti oman terveytensä voi menettää myös täysin yllättäen ja miten sen jälkeen elämä muuttuu. Myös jo pieni sairastuminen voi saada miettimään omaa terveyttä ja joskus jo pieni hetki sänkypotilaana saa miettimään asioita ihan uudessa valossa. Mä oon oppinut arvostamaan terveyttä ihan uudella tavalla sen jälkeen, kun aloitin fysioterapian opinnot ja olen työskennellyt erilaisten ihmisten parissa. Olen nähnyt sairaita, todella sairaita ja niitä terveitä, jotka sairastuvat yllättäen. Kun terveys on itselle itseisarvo, tulee asioita varmasti puntaroitua terveyden näkökulmasta ja valintoja tekee elämässä sen pohjalta, että oma terveys säilyisi mahdollisimman pitkään hyvänä. En tupakoi, alkoholinkäyttö on vähentynyt huomattavasti, sokerinkäyttö on vähentynyt ja koko ajan imen itseeni tietoa siitä, miten kroppani toimisi paremmin ja voisin itsekin paremmin.

Toimintakyky
ja tämän pohjalta liikunta ja liikkuminen! Koko ikäni urheilleena ja nyt vielä tämä fysioterapeuttina toimiminen on saanut mut arvostamaan omaa toimintakykyäni. Toimintakyky on monialainen käsite, mutta mä pystyn tekemään asiat itse, mä pystyn liikkumaan, mulla on jalat ja kädet, jotka ainakin vielä toimii, niin miksen käyttäisi niitä hyvin. Liikun itse ja autan muita oman toimintakykynsä parantamisessa tai ylläpitämisessä vammojen jälkeen. Mulla on muutamia AVH-potilaita, joilla toinen puoli on halvaantunut enkä ole kenenkään heistä kuullut vammautumisen jälkeen sanovan, että jes kun tää toinen puoli ei nyt toimi. He tekevät kaikkensa ja käyvät terapiassa, jotta saisivat toimintakykyään parannettua ja tätä kautta voisivat elää omatoimisempaa elämää.


Rakkaus
Haluan rakastaa ja olla rakastettu. Mulle on tärkeää, että mulla on elämässäni kumppani, jonka kanssa jakaa arki ja elämä, ilot ja surut. Perhe on tärkeä ja ystävät myös. Rakkaus on välittämistä. Rakkaus on ohjannut myös tiettyjä päätöksiäni ja vaikuttanut elämääni merkittävällä tavalla.

Onnellisuus
Kukapa haluaisi vapaaehtoisesti olla surullinen ja masentunut. Teen asioita sen pohjalta, mitkä tekevät minut onnelliseksi ja näin ollen minun on hyvä olla. Onnellinen ihminen on positiivinen ja näkee asiat uudessa valossa.


Oppiminen
Olen käynyt lukion ja puolen vuoden välin jälkeen hyppäsin ammattikorkeakouluun fysioterapian opintojen pariin. Koulutin itseni myös Personal Traineriksi kalliilla kurssimaksulla. Halu oppia on suuri ja periaatteessa hyvä, että nykyisellä alallani kehitystä tapahtuu ja koko ajan syntyy uusia tutkimuksia ja opittavaa on paljon. Koulussa meille sanottiinkin valmistuttuamme, että nyt vasta on alkanut oppimisen pitkä polku. Aina voi kehittyä ja oppia uutta. Siksi tykkään opiskella ja lukea myös omalla ajallani aina kun siihen on paikka ja mahdollisuus.

Rohkeus
Pyrin olemaan rohkea, enkä liikaa nojata tuttuun ja turvalliseen. Joskus on haastavaa olla rohkea, mutta olen itselleni jo monet kerrat pystynyt näyttämään, että rohkeus kannattaa. Itselleni rohkeita ratkaisuja ovat olleet muun muassa töiden perässä kaikesta tutusta ja turvallisesta luopuminen, yksin ulkomaille lomalle matkustaminen, korkeanpaikan kammosta huolimatta benjihypyn suorittaminen ja aikoinaan tuiki tuntemattoman kanssa treffeille lähteminen pelkän viestittelyn jälkeen. Rohkeat ratkaisut ovat johdattaneet mut tähän missä nyt olen, enkä kadu!

Luottamus
Tärkeää on voida luottaa ja olla itse luotettava. Tän arvon ja asian kanssa mulla on ajoittain ollut vaikeuksia, enkä aina ole itse osoittanut sitä luottamusta tai ollut luotettava, Kantapään kautta on kuitenkin opittu ja kyllä luottamus on yksi tärkeimmistä arvoistani nykyelämässä. Epävarmuudessa on hirveä elää ja siitä voi katkeroitua pahasti. Mulle on tärkeää, että mun ystävät ja läheiset voivat uskoutua mulle ja minä heille, ilman että pitää pelätä selän takana puhumista ym. Luottamus omassa työssäni on myös tärkeää! Asiakkaiden on luotettava minuun ja tekemiseeni ja minun on ansaittava tuo luottamus hoitamalla työni hyvällä ammattiotteella.

Arvot ohjaavat elämää, mutta ne voivat myös muuttua elämän aikana. Nämä ovat tämänhetkisiä elämääni ja tekemisiäni ohjaavia arvoja. Ne eivät ole tärkeysjärjestyksessä, koska kullakin arvolla on oma paikkansa ja aikansa.